Iines padonvartija on upea nainen

Jantehiiri ei ole tainnut vierailla missään itselleen uusissa, paikallisissa kohteissa hetkeen, mutta ei voinut vastustaa, kun kutsu kävi.

- Oletko nähnyt sen patsaan Koijärvellä? Sellaisen jo ihan vihreän.

En ole. Pitihän toki alkaa selvittää, mikä patsas ja missä. Olinko mahtanut siitä kuullakaan?

Pienen tiedonhaun jälkeen selvisi, että Erkki Mykrän Iines padonvartija (1980) on jossakin Koijoen varressa, koska se on sijoitettu vartioimaan Koijärvi-liikkeen aktivistien tekemää ensimmäistä patoa. Koijoki tuli itselleni nimenä tutuksi Krokotiilijahti-näytelmän kirjoitusprosessissa, mutta pitää myöntää, etten osaa sijoittaa Koijärveä, siis vesistöä, kartalle. Koijärven taajaman sentään tiedän.

Forssan kaupungin patsasluettelosta löytyy koordinaatit, joiden avulla Iineksen luo voi suunnistaa. Karttakuvasta selvisi sijainti "suurin piirtein"; patsaalle johtavalla metsätiellä ei ole edes nimeä. Ensimmäisen kerran ajoimmekin harhaan ja päädyimme pellolle. Toisella yrityksellä osuimme oikealle tielle, kolautimme autonpohjan kiveen ja päätimme jatkaa jalkaisin, seuranamme linnunlauluinen metsä, viehko auringonkajo ja noin ziljoona nälkäistä hyttystä.

Etsijät palkittiin vihjeillä:

Olimme oikealla suunnalla.

Edelleen oikealla suunnalla. Ja siellä ihanainen Iines padonvartija meitä odotti.

Kauniisti sammaloitunut, uskomattoman tarmokas ja samaan aikaan herkkä Iines oli edelleen tärkeän tehtävänsä äärellä, katse kohti Koijokea. Kaulaansa se oli saanut kettingin ja lukon. Patsasretkelle houkutellut sisareni mietti, liittyikö lukko geokätköön, itse arvelin jonkun pyhiinvaeltajan tuoneen sen symboliksi muistuttamaan kaivinkoneeseen kahliutuneista luontoaktivisteista.

Lähelle tuntuu näkevän aina huonosti. Vaikka kiinnostuin Vihreän liikkeen ideologiasta ja etenkin sen arvoista jo lukioiässä, kymmenisen vuotta Koijärven tapahtumien jälkeen, en ollut koskaan käynyt ns. mestoilla. Samaten Marja-Leena Salon teos Kahleissa Koijärvellä (2009) on kyllä kirjahyllyssä, mutta (vielä) lukematta.

Patsasretken jälkeen jäin kuitenkin eniten miettimään sitä, miksei paikalle ole opastusta ja miksei Iineksellä ole laattaa tai QR-koodia, joka kertoisi siitä perustietoja. Pelätäänkö ilkivaltaa? Hävetäänkö? Onko asia edelleen paikallisille maanviljelijöille tai muullekin väestölle tabu? 

Iines ei varmaankaan kaipaa yleisöä vaan nauttii rauhasta. Silti ajattelen, että monen kannattaisi käydä häntä tervehtimässä. Upea nainen.

Kun on kotoillut muutaman viikon, niin ajelu Somerolle on kuin ulkomaille menisi. (Sama fiilis tulee kyllä jo vaikkapa ajellessa Paavolaan, joka käsittääkseni on ihan Forssaa.) Onhan asialla toki vitsailtu aiemminkin, ja kyllä, passi oli mukana. Itse asiassa luulen, että kyse on kielestä: Tammelan ja Someron raja on myös hämäläis- ja lounaismurteiden raja.

Matkallani oli toki selkeä päämäärä: Somerniemi ja siellä sijaitseva Somerjoki-kioski

Kioski ei tietenkään ollut auki, mutta en ollut harmissani, sillä itse asiassa se ei ole koskaan ollut auki, kun olen paikalla pysähtynyt. Jos jokin harmitti, niin se, etten ollut tajunnut ottaa termoskahveja mukaan. Penkit kun olivat paikoillaan ja ilma mitä parhain.

Tyydyin lumoutuneena tuijottelemaan paitsi sympaattista kioskia myös satumetsää sen takana: monia ripustettuja linnunpönttöjä ja auringonpaisteessa kisailevaa oravaparia, joista toisen häntä hulmusi kuin sambakarnevaaleilla.

Oravat eivät pelästyneet minua mutta itse jähmetyin kuuntelemaan niiden hypnoottista naksutusta. Kyse saattoi olla reviirikiistasta tai vain leikistä, mutta jostain syystä näin hippasilla olon parittelutouhuna. Jotenkin koko miljöö kutsui tuohon tulkintaan: Hiljainen parkkialue, linnunpöntöt, huhtikuu ja jossain takaraivossa soivat Baddingin biisit. Melkoinen kutumetsä.

Tässä vinkki Someron kaupungille - profiloitumisen paikka. (Myönnän, myös omat muistoni saattoivat vaikuttaa eli kaksi somerolaislähtöistä poikaystävää 90-luvun alusta...)

Jatkoin matkaani kohti seuraavaa etappia: Someron hautausmaata. Siellä tein aluksi saman harharetken kuin toissakesänä eli intuition vallassa etsin Raulin viimeistä leposijaa aivan väärästä paikasta. Löysin kuitenkin haudan.

Haudalla oleva kitsi vaivaannutti, ja se mykisti sekä minut että Baddingin.

Muistin Pentti Saarikosken sitaatin: "Juttelin kauan sitten kuolleiden miesten kanssa. Se oli minun työni." (Saarikosken hauta Valamossa on muuten yksi vaikuttavimpia pyhiinvaelluskohteitani. Ja siellä juttelu kävi aivan vaivattomasti.) Yritin virittää keskustelua, mutta hassua kyllä, minusta tuntui, etten keskustellut Raulin kanssa. Ehkä hän on edelleen niin ujo?

Jantehiiri ei tainnut löytää mitään uutta itsestään mutta ehkä taas yhden hengenheimolaisen.

Aion palata takaisin, ja sitten uskallan kysyä sinulta: Missä lietkin? Minne viekin polku pienen armaan?

Kun astelee yksin Mustialan siltaa, ei voi olla ajattelematta sitä yhtä biisiä. Melkein ikätoveria.

Olin vain menossa laavulle, ei ollut tarkoitus kaivaa esiin mitään kerrostumia eikä ainakaan hankkia mitään korvamatoja. Vaan mitä tehdä, kun laavu itsessään on täynnä muistoja; toki joidenkin muiden, ei minun.

Vaan olenhan ollut siellä aiemminkin, ja silloinkin etsimässä itseäni, vähän sellaisessa "Tuli, kulje kanssani" -hengessä. Olen ilmeisesti hävittänyt kaikki valokuvat, vaikka niissä näkyi oikealle haukkuva helvetinkoira.

Tämä päivä oli kuitenkin kepeämpi. Haastoi kirjoittamaan Malin veljesten hengessä. Yritin aluksi jopa kirjoittaa Tammelan murteella, mutta eihän siitä mitään tullut. Onnistuin kuitenkin kirjoittamaan miettimättä ja laskematta tavuja. Joku kumma melodia asettui olkapäälle ja käski antaa mennä.

Tällainen siitä sitten tuli:

Itseni kanssa laavulla

Kaksi muijaa laavulla

vallan vakavina

Ne vaihtaa kuulumiset

vaikka kuulematta

toinen laittaa ristiin jalat

se kieltäytyy

Ja se toinen, se tekee toisin

ja niin menestyy

Vaan entäs sä,

ootko aidan rakentaja

vai sen purkaja?

Humiseeko sun pään sisällä

vai tuuleeko

sen ulkopuolella?

Sitä toista ahdistaa taas

ja se kertoo sen

Se toinen salailee

sanoo naurahtaen

miettineensä että näkee

unet jonkun muun

Se toinen ihmettelee

näkee vaan haalean kuun

Entä mites sä,

ootko aidan rakentaja

vai sen purkaja?

Humiseeko sun pään sisällä

vai tuuleeko

sen ulkopuolella?

Onko se Mali-pastissi vai ei, en tiedä. Ja palataan siihen Runkomäen historiaan sitten myöhemmin. Nyt palaan paikalleni takaisin, sen kuuluisan Kyöpelivuoren yli. Mikäs sen sopivampaa näin palmusunnuntaina.

Pyhää ja profaania, luontoa ja ihmisen tekemää

Jantehiiri innostui lähtemään kesän ensimmäisille retkilleen ja päätti suunnata sekä etelään että pohjoiseen (oikeastaan länteen ja pohjoiseen) ja hiukan normaalireviiriänsä loitommalle. Mukana oli turvallista seuraa, eikä pikku hiirulaista pelottanut.

Oli kuitenkin hyvä aloittaa tutusta paikasta, Loimaasta.

Alpo Jaakolan patsaspuisto on upea paikka jopa hieman pelottavine vivahteineen. Miljöö on lumoavan maaginen, metsän puistomainen reuna, jossa on muutamia rakennuksia. Paikassa on jotain ikiaikaista. Taide on osittain shamanistista, se on jylhää ja kantaa ottavaa, ja taiteilijan henki on alueella vahvasti läsnä.

Alpo Jaakolan muistoa kunnioitetaan, ja puistoalueesta rakennuksineen pidetään hyvä huoli, toki taiteilijan toivomusta kunnioittaen eli niin, että työt sulautuvat osaksi ympäristöään. Jantehiiri allekirjoittaa tämän ideologian: miksi taide muka pitäisi erottaa muusta? Samaten Jaakolasta löytyy tietoa ja puiston asiantunteva henkilökunta kyllä kertoo parhaansa mukaan, jos kysyttävää tulee.

Jaakolan maalaukset, joita löytyy paitsi kehysten sisältä myös rakennusten seinistä, katoista ja huonekaluista, ovat hypnoottisen kiehtovia. Niistä alkaa etsiä itseään - sama reaktio, joka tulee forssalaisen Ilkka Juhani Takalo-Eskolan töistä.

Parhaiten olen itseni kuitenkin löytänyt kivistä ja betonista tehdyistä suurikokoisista miljööteoksista.

Tämä mies ei totisesti ollut Jantesta kotoisin.

Oma suosikkityöni on suuri betoniteos nimeltä Varjo, jonka läpi voi kävellä. Rituaalinkaltaisesti tein sen tälläkin kertaa, ja koin astuvani varjoni läpi uutena. Taiteen läpi uutena. Menneisyyden läpi uutena, mutta itsenäni, tulevaa kohti.

Sattuman oikusta retkue jatkoi seuraavana päivänä Pohjois-Tammelan Torajärvelle, ja vaikka autonikkunasta vasemmalla näkyi henkeäsalpaava kansallisromanttinen järvimaisema, pieni kyltti oikealla pysäytti.

Saarnakivi. Tästä olen kuullut.

Selkeä, muutaman sadan metrin pituinen polku vei kiven luo, jolla oli vastaanottavat kasvot. Itsevarmasti se kertoi olleensa paikalla satoja vuosia. Luultavasti voisi puhua myös tuhannesta, tuhansista? Kiven juurelle ovat löytäneet jo ihmiset muinaisuskon ajalla. Nyttemmin paikka on "lainattu" toiseen käyttöön.

Itselläni on kaksi uskontoa: taide ja luonto, ja perusteet tälle konkretisoituvat tällä paikalla.

Voisiko muka mikään puhutella enemmän? Kiven luona harjoitetut seremoniat ovat olleet taidetta parhaimmillaan. Ja luonto oli ottanut oman paikkansa tälläkin erää.

Paikalla olevassa opasteessa mainitaan lappalaisasetus. Hämeessä? 1200-luvulla? Puhutaanko tästä koulun historiantunneilla vai onko Jantehiiri uneksinut jostain muusta?

Yritin löytää kotikuntani kirjastosta lisätietoa Saarnakivestä. Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistyksen vuosikirjoista löytyi yksi osuma, mutta sisältö oli vain kaksi valokuvaa, joilla oli osallistuttu Kaunein maisema -kilpailuun. Jantehiiri toivoo, ettei tarvitsisi luovuttaa, että tietoa löytyisi lisää. Tällä kertaa reissun anti on kuitenkin kokemuksessa: Olen taas kohdannut historiastani uusia kerroksia.

Molempia paikkoja yhdistää ihmisen halu ilmaista itseään ja osoittaa yhteytensä luontoon. Näissä miljöissä vieraileva tuntee menneiden aikojen tihentyvän ympärille, eikä oikeastaan ole merkitystä, herättävätkö ne ajatuksia vuosisatojen, vuosikymmenten tai muutamien päivien takaisista ajoista. Olennaista on tuntu siitä, että täällä on oltu jo ennen minua. Olennaista on myös tuntu siitä, että niihin paikkoihin pitää päästä vierailemaan, jotta voisi itse taas jatkaa eteenpäin.

Aina ei tarvitsekaan mennä maantieteellisesti pitkälle päästäkseen muuten kauas. Monet kerrokset ympärillämme auttavat löytämään sen, keitä me oikein olemme ja miksi olemme. Menneiden tunteminen auttaa hyväksymään ja näkemään, sekä samalla tulemaan uudeksi ja astumaan eteenpäin. 

Jantehiiri kurkistaa aidan toiselle puolelle

Voisiko itsensä löytää jostain muualta? Jantehiiri lähti Euroopan toiselle puolelle katsomaan, miten ihmiset Atlantin tuiverruksessa elävät ja miten heidän kulttuurinen kontekstinsa näyttäytyy jokapäiväisessä elämässä. Millaisia ovat Portugalin Jantehiiret?

Lomakoti on hienosti remontoitu ja viihtyisä, mutta samaa ei voi sanoa koko naapurustosta. Alue on kuitenkin suorastaan pittoreski: Ympärillä on autioituvaa maaseutua - kuka on mahtanut olla paikallinen Heikki Turunen tai Ismo Alanko, joka on tätä kaikkea teksteihinsä dokumentoinut? Optimistisesti jokaisen koko lailla loppuun käytetyn talon seinässä on kyltti, joka kertoo tiluksen olevan kaupan.

Mieleni tekisi pelastaa näistä jokaikinen.

Täällä joku perhe on kulkenut huoneesta toiseen. Lämmittänyt takkaa ja keskustellut päivän tapahtumista. Nyt täällä haisee home. Tukipalkit ovat romahtaneet. Lattialle jääneen tonkan on joku kuitenkin kantanut sisään - kenelle?

Kaikissa paikoissa on edelleen elämä läsnä. Päivänsini valtaa kiinteistön seinä kerrallaan, huone kerrallaan. Päivän sini tulee taloihin myös vertikaalisesti, kun taivaasta tulee talojen katto. Mikä siinä onkin, että katot hajoavat ensimmäisenä? Onko niin, että talo karkottaa asukkaansa, koska ilma loppuu kesken?

Kurkistaisitko tänne sisään? 

Jantehiiri on valmis astumaan sisään. Antropologinen ja myös inhimillinen halu ymmärtää, millaista elämä on ollut, ja halu löytää syy sille, miksi se on tullut toisenlaiseksi, kasvaa kasvamistaan näissä miljöissä. Ja ennen kaikkea, miksi nämä ovat myynnissä? Eikö omistajilla tai jälkikasvulla tai muilla perillisillä ole kiinnostusta mahdollistaa näissä paikoissa jatkuvaa elämää? Voisiko Jantehiiri kuvitella olevansa osa tätä jatkumoa?

Voin helposti kuvitella itseni kulkemaan huoneesta toiseen näillä ovilla ja kynnyksillä. Gaston Bachelardin Tilan poetiikassa kyseenalaistetaan liian selkeät ja avarat tilat, ja olen huomannut ajattelevani samoin. On hienoa, jos huoneesta avautuu toinen tila. Aivan parasta on, jos tuo käynti on jollain tapaa salakavalan yllättävä.

Siitä on kyse myös itse elämässä.

Joku täällä on ajatellut samoin eli halu säilyttää vanha on vahva. Ja koska luopuminen on hankalaa, on seinissä oleva maali rippeineen muistutus menneestä ajasta, ei viesti siitä, että seinille pitäisi tehdä jotain.

Puoliksi ehyt vai puoliksi loppuun kulunut? Ajan patina on kaunista, ja aika pitkälle ympärillä oleva yhteisö määrittää, mitä saa olla ja mitä ei.

Jossain kiekuu kukko.

Toiselta puolelta aitaa katsovan Jantehiiren on helppo ajatella, että jos omalla pihalla voi istuskella sitruunapuun alla, mikä vain muu on myös mahdollista.

Kuka oikein on jantehiiri?

Opiskeluvuosina tutustuin melko perusteellisesti Aila Meriluotoon ja hänen Jante-tuntemuksiinsa, jotka liittyivät lapsuus- ja nuoruusvuosiin Pieksämäellä. Meriluoto taas viittasi Aksel Sandemosen Pakolainen ylittää jälkensä -romaanin Janten lakiin, jonka mukaan kenenkään ei tule kuvitella olevansa millään tavalla erikoinen, ei ainakaan parempi kuin muut. Samastuin vahvasti Meriluotoon ja sitä myötä myös jantelaisuuden kokemukseen.

Ei tehrä tästä ny numeroo, toteaa hämäläinenkin. Kirjoitin jossain varhaisemmassa blogitekstissäni Forssasta Jantena, ja päädyin myös keskustelemaan aiheesta Radio Hämeeseen.

Nyt jantelaisuus alkoi vaivata uudelleen. "Älä luule, että sinä voisit olla jotain." ja "Älä luule, että voisit opettaa meille jotain." Miksi haluamme latistaa toisiamme ja kriittisesti arvioida maaperää, josta juuremme saavat elinvoimansa? Päätin etsiä omat rakkaat paikkani, ikään kuin askelmerkkini, ja miettiä, minkälaisia henkilöitä ja asioita niihin liittyy.

Löysin valtavasti, ja silti tuntuu, että raaputin vain vähän pintaa.

Tarkoitus on vielä jatkaa matkaa. Havahduin esimerkiksi erääseen tiennimeen, ja olenkin yrittänyt selvittää, kuka oli Kustaa Hemmi. Ilmeisesti opettaja. Hemmiä etsiessäni löysin jotain vielä yllättävämpää: suvussani on yksi Suomen Kulttuurirahaston perustamiskeräykseen osallistuneista:

Ilman yritystä möyhentää jantehiiren juuria en olisi löytänyt tätä tietoa. Paitsi, että olen pitänyt sukuani epäpoliittisena, olen pitänyt sitä myös ei-niin-erityisen-sivistyneenä. Nyt ajattelen toisin.

Olen niin onnellinen siitä, Aarne-isosetäni, että olet koululaisena päättänyt lahjoittaa kymmenen markkaa keräykseen. Samaan aikaan olen niin surullinen siitä, etten ehtinyt tätä sinulle sanoa.

Onko elämä siis sittenkin vain kertomuksia ja todellisuus valintaa? Mitä jos unohtaisimme mitätöimisen ja sen sijaan muistuttaisimme muitakin niistä monista kulkijoista, jotka ennen meitä ovat olleet täällä. Se kaikki on ollut totta, ei vain kertomusta.

Jos Lounais-Häme on tuntunut Jantelta, on todellakin aika kääntää uusi lehti.

Päätän nyt valita tämän toisen kertomuksen. Olen kotoisin äärimmäisen hienosta paikasta, ja haluan olla osa sitä jatkumoa. Pakolainen ylittää jälkensä, todella. Tartutko minua kädestä?

Minusta on aina tuntunut luontevalta kirjoittaa runoja.

Varhaisimpia ei ole enää tallessa, mutta on Nuorison taidetapahtuman kunniakirja vuodelta 1987, joka kertoo, että jo silloin jotain omaa syntyi.

Minusta sen sijaan ei ole tuntunut, että olisin elänyt (tai että nyt eläisin) sellaisella maaperällä, joka olisi erityisen runollista.

Olin väärässä.

Sata vuotta sitten Tammelan huviloilla on viihtynyt 1920-luvun modernisteista yksi jos toinenkin. Rabbe Enckell syntyi Tammelassa vuonna 1903. Bertel Gripenberg sen sijaan syntyi Pietarissa jo kotva aiemmin, mutta asui Tammelassa, viehättyi seutukunnan luonnosta ja antoi sen näkyä tuotannossaan.

Näistä herroista muistan kuulleeni kotimaisen kirjallisuuden luennoilla Turun yliopistossa, mutta siellä en kuullut, että Gripenberg asui tässä viehättävässä 1800-luvun lopulla rakennetussa Päivölän huvilassa:

Pyöräilen tästä ohi useasti, enkä voi enää olla miettimättä, mistä kaikesta tässä talossa on keskusteltu. Ja mitä kaikkea täällä on kirjoitettu.

Eikä vain näiden seinien sisällä. Herraskaisia huviloita oli vuosisata sitten pitkin Tammelaa, esim. Kaukolassa ja Heinämaankulmalla. Järvi-Tammela kauniine luontoineen ja aitoine ihmisineen on tarjonnut inspiroivia miljöitä oleskella ja etsiä tarttumispintaa.

Päätänkin nostaa katseeni tiestä ja katsoa rohkeasti myös ympärille. Tässä olen.

Jotain hyvää on ollut pakko olla Tammelan vedessä. Myös Hiiskun sisarukset ovat täältä, samoin WSOY:n legendaarinen Ville Viksten.

Mitä tehdä nyt? Ehkä mitään ei pidä palauttaa vaan riittää, kun kurkistelee sinne, minne ei suoraan näy. Aloitan paljastamalla uuden runon omasta muistikirjastani.

Minusta on huomaamattani tullut se sivistyneesti viiniä puutarhassa siemaileva naapurinrouva.

Kirjoitan pisteleviä kommentteja opiskelijoiden jättämiin marginaaleihin

ja ikävöin V .A. Koskenniemeä.

Samaan aikaan ahmin aurinkoa koko ihoni lavealla pinta-alalla

ja ihmettelen toistuvia hälytysajoneuvojen sireenien ääniä.

Missä nyt taas palaa?

Ja ennen kaikkea: Ovatko ne muka soineet tuolla äänellä aina?

Edelleen pyöräilen kepeästi ympäri Tammelaa.

Autot sammuvat risteyksiin tehdessään minulle tietä

mutta minut pysäyttää vain

                             nutipäiden kurnutus viehättävällä pelto-ojalla.