Jantehiiri ei ole tainnut vierailla missään itselleen uusissa, paikallisissa kohteissa hetkeen, mutta ei voinut vastustaa, kun kutsu kävi.
- Oletko nähnyt sen patsaan Koijärvellä? Sellaisen jo ihan vihreän.
En ole. Pitihän toki alkaa selvittää, mikä patsas ja missä. Olinko mahtanut siitä kuullakaan?
Pienen tiedonhaun jälkeen selvisi, että Erkki Mykrän Iines padonvartija (1980) on jossakin Koijoen varressa, koska se on sijoitettu vartioimaan Koijärvi-liikkeen aktivistien tekemää ensimmäistä patoa. Koijoki tuli itselleni nimenä tutuksi Krokotiilijahti-näytelmän kirjoitusprosessissa, mutta pitää myöntää, etten osaa sijoittaa Koijärveä, siis vesistöä, kartalle. Koijärven taajaman sentään tiedän.
Forssan kaupungin patsasluettelosta löytyy koordinaatit, joiden avulla Iineksen luo voi suunnistaa. Karttakuvasta selvisi sijainti "suurin piirtein"; patsaalle johtavalla metsätiellä ei ole edes nimeä. Ensimmäisen kerran ajoimmekin harhaan ja päädyimme pellolle. Toisella yrityksellä osuimme oikealle tielle, kolautimme autonpohjan kiveen ja päätimme jatkaa jalkaisin, seuranamme linnunlauluinen metsä, viehko auringonkajo ja noin ziljoona nälkäistä hyttystä.
Etsijät palkittiin vihjeillä:
Olimme oikealla suunnalla.
Edelleen oikealla suunnalla. Ja siellä ihanainen Iines padonvartija meitä odotti.
Kauniisti sammaloitunut, uskomattoman tarmokas ja samaan aikaan herkkä Iines oli edelleen tärkeän tehtävänsä äärellä, katse kohti Koijokea. Kaulaansa se oli saanut kettingin ja lukon. Patsasretkelle houkutellut sisareni mietti, liittyikö lukko geokätköön, itse arvelin jonkun pyhiinvaeltajan tuoneen sen symboliksi muistuttamaan kaivinkoneeseen kahliutuneista luontoaktivisteista.
Lähelle tuntuu näkevän aina huonosti. Vaikka kiinnostuin Vihreän liikkeen ideologiasta ja etenkin sen arvoista jo lukioiässä, kymmenisen vuotta Koijärven tapahtumien jälkeen, en ollut koskaan käynyt ns. mestoilla. Samaten Marja-Leena Salon teos Kahleissa Koijärvellä (2009) on kyllä kirjahyllyssä, mutta (vielä) lukematta.
Patsasretken jälkeen jäin kuitenkin eniten miettimään sitä, miksei paikalle ole opastusta ja miksei Iineksellä ole laattaa tai QR-koodia, joka kertoisi siitä perustietoja. Pelätäänkö ilkivaltaa? Hävetäänkö? Onko asia edelleen paikallisille maanviljelijöille tai muullekin väestölle tabu?
Iines ei varmaankaan kaipaa yleisöä vaan nauttii rauhasta. Silti ajattelen, että monen kannattaisi käydä häntä tervehtimässä. Upea nainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti