Olin vain menossa laavulle, ei ollut tarkoitus kaivaa esiin mitään kerrostumia eikä ainakaan hankkia mitään korvamatoja. Vaan mitä tehdä, kun laavu itsessään on täynnä muistoja; toki joidenkin muiden, ei minun.
Vaan olenhan ollut siellä aiemminkin, ja silloinkin etsimässä itseäni, vähän sellaisessa "Tuli, kulje kanssani" -hengessä. Olen ilmeisesti hävittänyt kaikki valokuvat, vaikka niissä näkyi oikealle haukkuva helvetinkoira.
Tämä päivä oli kuitenkin kepeämpi. Haastoi kirjoittamaan Malin veljesten hengessä. Yritin aluksi jopa kirjoittaa Tammelan murteella, mutta eihän siitä mitään tullut. Onnistuin kuitenkin kirjoittamaan miettimättä ja laskematta tavuja. Joku kumma melodia asettui olkapäälle ja käski antaa mennä.
Tällainen siitä sitten tuli:
Itseni kanssa laavulla
Kaksi muijaa
laavulla
vallan vakavina
Ne vaihtaa kuulumiset
vaikka
kuulematta
toinen
laittaa ristiin jalat
se kieltäytyy
Ja se toinen,
se tekee toisin
ja niin
menestyy
Vaan entäs
sä,
ootko aidan
rakentaja
vai sen
purkaja?
Humiseeko
sun pään sisällä
vai tuuleeko
sen ulkopuolella?
Sitä toista
ahdistaa taas
ja se kertoo
sen
Se toinen
salailee
sanoo
naurahtaen
miettineensä
että näkee
unet jonkun
muun
Se toinen
ihmettelee
näkee vaan
haalean kuun
Entä mites
sä,
ootko aidan
rakentaja
vai sen
purkaja?
Humiseeko
sun pään sisällä
vai tuuleeko
sen ulkopuolella?
Onko se Mali-pastissi vai ei, en tiedä. Ja palataan siihen Runkomäen historiaan sitten myöhemmin. Nyt palaan paikalleni takaisin, sen kuuluisan Kyöpelivuoren yli. Mikäs sen sopivampaa näin palmusunnuntaina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti