Pyhää ja profaania, luontoa ja ihmisen tekemää

Jantehiiri innostui lähtemään kesän ensimmäisille retkilleen ja päätti suunnata sekä etelään että pohjoiseen (oikeastaan länteen ja pohjoiseen) ja hiukan normaalireviiriänsä loitommalle. Mukana oli turvallista seuraa, eikä pikku hiirulaista pelottanut.

Oli kuitenkin hyvä aloittaa tutusta paikasta, Loimaasta.

Alpo Jaakolan patsaspuisto on upea paikka jopa hieman pelottavine vivahteineen. Miljöö on lumoavan maaginen, metsän puistomainen reuna, jossa on muutamia rakennuksia. Paikassa on jotain ikiaikaista. Taide on osittain shamanistista, se on jylhää ja kantaa ottavaa, ja taiteilijan henki on alueella vahvasti läsnä.

Alpo Jaakolan muistoa kunnioitetaan, ja puistoalueesta rakennuksineen pidetään hyvä huoli, toki taiteilijan toivomusta kunnioittaen eli niin, että työt sulautuvat osaksi ympäristöään. Jantehiiri allekirjoittaa tämän ideologian: miksi taide muka pitäisi erottaa muusta? Samaten Jaakolasta löytyy tietoa ja puiston asiantunteva henkilökunta kyllä kertoo parhaansa mukaan, jos kysyttävää tulee.

Jaakolan maalaukset, joita löytyy paitsi kehysten sisältä myös rakennusten seinistä, katoista ja huonekaluista, ovat hypnoottisen kiehtovia. Niistä alkaa etsiä itseään - sama reaktio, joka tulee forssalaisen Ilkka Juhani Takalo-Eskolan töistä.

Parhaiten olen itseni kuitenkin löytänyt kivistä ja betonista tehdyistä suurikokoisista miljööteoksista.

Tämä mies ei totisesti ollut Jantesta kotoisin.

Oma suosikkityöni on suuri betoniteos nimeltä Varjo, jonka läpi voi kävellä. Rituaalinkaltaisesti tein sen tälläkin kertaa, ja koin astuvani varjoni läpi uutena. Taiteen läpi uutena. Menneisyyden läpi uutena, mutta itsenäni, tulevaa kohti.

Sattuman oikusta retkue jatkoi seuraavana päivänä Pohjois-Tammelan Torajärvelle, ja vaikka autonikkunasta vasemmalla näkyi henkeäsalpaava kansallisromanttinen järvimaisema, pieni kyltti oikealla pysäytti.

Saarnakivi. Tästä olen kuullut.

Selkeä, muutaman sadan metrin pituinen polku vei kiven luo, jolla oli vastaanottavat kasvot. Itsevarmasti se kertoi olleensa paikalla satoja vuosia. Luultavasti voisi puhua myös tuhannesta, tuhansista? Kiven juurelle ovat löytäneet jo ihmiset muinaisuskon ajalla. Nyttemmin paikka on "lainattu" toiseen käyttöön.

Itselläni on kaksi uskontoa: taide ja luonto, ja perusteet tälle konkretisoituvat tällä paikalla.

Voisiko muka mikään puhutella enemmän? Kiven luona harjoitetut seremoniat ovat olleet taidetta parhaimmillaan. Ja luonto oli ottanut oman paikkansa tälläkin erää.

Paikalla olevassa opasteessa mainitaan lappalaisasetus. Hämeessä? 1200-luvulla? Puhutaanko tästä koulun historiantunneilla vai onko Jantehiiri uneksinut jostain muusta?

Yritin löytää kotikuntani kirjastosta lisätietoa Saarnakivestä. Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistyksen vuosikirjoista löytyi yksi osuma, mutta sisältö oli vain kaksi valokuvaa, joilla oli osallistuttu Kaunein maisema -kilpailuun. Jantehiiri toivoo, ettei tarvitsisi luovuttaa, että tietoa löytyisi lisää. Tällä kertaa reissun anti on kuitenkin kokemuksessa: Olen taas kohdannut historiastani uusia kerroksia.

Molempia paikkoja yhdistää ihmisen halu ilmaista itseään ja osoittaa yhteytensä luontoon. Näissä miljöissä vieraileva tuntee menneiden aikojen tihentyvän ympärille, eikä oikeastaan ole merkitystä, herättävätkö ne ajatuksia vuosisatojen, vuosikymmenten tai muutamien päivien takaisista ajoista. Olennaista on tuntu siitä, että täällä on oltu jo ennen minua. Olennaista on myös tuntu siitä, että niihin paikkoihin pitää päästä vierailemaan, jotta voisi itse taas jatkaa eteenpäin.

Aina ei tarvitsekaan mennä maantieteellisesti pitkälle päästäkseen muuten kauas. Monet kerrokset ympärillämme auttavat löytämään sen, keitä me oikein olemme ja miksi olemme. Menneiden tunteminen auttaa hyväksymään ja näkemään, sekä samalla tulemaan uudeksi ja astumaan eteenpäin.