Minusta on aina tuntunut luontevalta kirjoittaa runoja.

Varhaisimpia ei ole enää tallessa, mutta on Nuorison taidetapahtuman kunniakirja vuodelta 1987, joka kertoo, että jo silloin jotain omaa syntyi.

Minusta sen sijaan ei ole tuntunut, että olisin elänyt (tai että nyt eläisin) sellaisella maaperällä, joka olisi erityisen runollista.

Olin väärässä.

Sata vuotta sitten Tammelan huviloilla on viihtynyt 1920-luvun modernisteista yksi jos toinenkin. Rabbe Enckell syntyi Tammelassa vuonna 1903. Bertel Gripenberg sen sijaan syntyi Pietarissa jo kotva aiemmin, mutta asui Tammelassa, viehättyi seutukunnan luonnosta ja antoi sen näkyä tuotannossaan.

Näistä herroista muistan kuulleeni kotimaisen kirjallisuuden luennoilla Turun yliopistossa, mutta siellä en kuullut, että Gripenberg asui tässä viehättävässä 1800-luvun lopulla rakennetussa Päivölän huvilassa:

Pyöräilen tästä ohi useasti, enkä voi enää olla miettimättä, mistä kaikesta tässä talossa on keskusteltu. Ja mitä kaikkea täällä on kirjoitettu.

Eikä vain näiden seinien sisällä. Herraskaisia huviloita oli vuosisata sitten pitkin Tammelaa, esim. Kaukolassa ja Heinämaankulmalla. Järvi-Tammela kauniine luontoineen ja aitoine ihmisineen on tarjonnut inspiroivia miljöitä oleskella ja etsiä tarttumispintaa.

Päätänkin nostaa katseeni tiestä ja katsoa rohkeasti myös ympärille. Tässä olen.

Jotain hyvää on ollut pakko olla Tammelan vedessä. Myös Hiiskun sisarukset ovat täältä, samoin WSOY:n legendaarinen Ville Viksten.

Mitä tehdä nyt? Ehkä mitään ei pidä palauttaa vaan riittää, kun kurkistelee sinne, minne ei suoraan näy. Aloitan paljastamalla uuden runon omasta muistikirjastani.

Minusta on huomaamattani tullut se sivistyneesti viiniä puutarhassa siemaileva naapurinrouva.

Kirjoitan pisteleviä kommentteja opiskelijoiden jättämiin marginaaleihin

ja ikävöin V .A. Koskenniemeä.

Samaan aikaan ahmin aurinkoa koko ihoni lavealla pinta-alalla

ja ihmettelen toistuvia hälytysajoneuvojen sireenien ääniä.

Missä nyt taas palaa?

Ja ennen kaikkea: Ovatko ne muka soineet tuolla äänellä aina?

Edelleen pyöräilen kepeästi ympäri Tammelaa.

Autot sammuvat risteyksiin tehdessään minulle tietä

mutta minut pysäyttää vain

                             nutipäiden kurnutus viehättävällä pelto-ojalla.