Tämä paikka ei ole itselleni tuttu lapsuudesta tai nuoruudesta vaan vasta aikuisiällä löydetty ja sittemmin hyvinkin tärkeäksi tullut. Se on luovuuden lähteeni - muutama vuosi sitten valtakunnallisen runokilpailun kolmossijan saanut tekstikin syntyi täällä.
Paikan isäntä on ollut mullassa maan jo pitkään. Kartanonherra von Willebrandin kerrotaan viihtyneen puistomaisessa kartanon takametsässä niin hyvin, että hän tahtoi tulla haudatuksi paikkaan. En ihmettele. Tämä paikka on tunne.
Alkukeväästä hauta muistomerkkeineen näkyy hyvin Jokioisten Elonkierron parkkipaikalle. Kävelymatka haudalle on lyhyt ja tunnelmallinen.
Kun kesäisin olen ollut täällä kirjoittamassa, tuuli on soinut puiden lehdissä.
Vielä ei soi.
Mietin legendaa Willebrandista. Mietin uskomuksia, joiden mukaan haudankiertoseremonian jälkeen herran haamu näyttäytyy tai hautakammion salaluukku aukeaa. Jonkin tarinan mukaan haudan alta on yhteys kartanorakennukseen asti.
Oma salakäytäväni, oma luovuuden prosessini on tällä hetkellä vähän tukossa. Ehkä sekin vain odottaa, että puihin tulevat lehdet ja että tuuli alkaa soida niissä suloisesti suhisten.
On tullut aika kirjoittaa uusia Fragmentteja liekeistä ja varjoista. Vaikka nahkatakin huumaavasta tuoksusta, kun sen saa talven jälkeen ensimmäisen kerran päälle. Tai siitä odotuksesta, että viikonpäivät palaisivat taas paikoilleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti