Keskusteluja kuolleiden miesten kanssa

Vuoden 1918 tapahtumat eivät jätä rauhaan. Tekoja on mahdoton hyväksyä, mutta ne pitää muistaa ja edes yrittää käsittää, mitä oikein tapahtui. Seutukunnalla on runsaasti kohteita muistuttamassa tuosta sadan vuoden takaisesta ajanjaksosta.

Yritin edetä jonkinlaisessa kronologiassa ja kävin ensiksi tervehtimässä lähipuistossani, Tammelan kirkkomaalla lepääviä. Astuessaan Tammelan hautausmaan kirkkoa lähinnä olevasta portista sisään ei voi olla huomaamatta hautaa, jonka kivireunus jatkuu jatkumistaan.

Voi Mustialan opiskelijapojat! Tällaista ryhmähautaa ei saisi olla olemassa. Mitä ajattelitte ja tunsitte kauhun hetkinä junassa? Kukaan opiskelijoista ei vastaa. Mahtoivatko he edes ymmärtää, mitä tapahtui. Toki jo aiemmin alkaneen junamatkan aikana on varmasti ollut kaikenlaista mielessä. Ajattelitteko olevanne osa ajanvirtaa?

Jatkan kulkuani eteenpäin. Kun kävelee sitä pystykäytävää, jonka päässä häämöttää Wahrenin sukuhauta, näkee Ranttiloiden hautakiven.

Tässä vaiheessa tunsin valtavan surun läikähdyksen. Hauta näytti yksinäiseltä, vaikka ympärillä lepää monia kyläläisiä. Isä ja poika, joiden elämä päättyi omaan kotipihaan. Miten sellaisiin tekoihin pystyy kukaan?

Pienen matkan päässä, Mustialassa, keskellä kauniita vanhoja rakennuksia, on opiskelijoiden muistokivi. Sinne oli joku tuonut ruusun ja Mustialan nykyiset opiskelijat olivat osoittaneet kunnioitustaan, ehkä suruaankin, seppeleellä ja lukuisin kynttilöin.

"Sankariveljien muistoa kunnioittaen", lukee seppeleen nauhassa. Koitteko tekevänne sankaritekoja? Niinkö me jälkipolvet ajasta ja asioista ajattelemme? Rohkeita olitte, aivan varmasti; sankaruudesta puhuisin vain kuiskaamalla. Yhtä kaikki, muistomerkin eteen tekee mieli polvistua samoin kuin patsaan hahmo on polvistunut maansa ääreen. Nöyränä.

Toinen muistomerkki löytyy metsänreunasta, vinosti Auran pirttiä vastapäätä. Metsää on hakattu sen verran, että tämä "Vakaumuksensa puolesta henkensä Tammelassa menettäneiden" muistomerkki näkyy tielle asti.

Sekin oli saanut ruusunsa. Kenties samalta kävijältä? Joku muu oli kenties tehnyt saman kierroksen kuin minä, sillä ruusu löytyi myös Forssan Korko-ojalta.

Punaisten muistopaikat ovat metsän reunoissa, ja tietysti syystä. Täällä Forssan hautausmaan takanurkassa istuessaan syyt ja syyllisyys ovat käsin kosketeltavissa. Mitä olisi voitu tehdä toisin? Miksi niin moni elämä päättyi? Kukaan ei vastaa. Eivät tainneet olla erityisen puheliaita nämä aikanaankaan.

Viimeinen kohteeni on hieman pidemmän matkan päässä. Jalan olivat matkantekijät saapuneet Härkätietä pitkin, tai metsiä samoten. Yksi miehistä oli käsittääkseni matkassa hevosella, ja sattui saapumaan paikalle väärään aikaan. Tervanhakumatka, näin olen kuullut. Paikkakin lienee Tervalammi?

Muistopaasi on pystytetty 1947. Tämä paikka oli jostain syystä levollinen, johtunee sen sijainnista keskellä ei mitään. Aurinko paistoi ja linnut lauloivat. Vain paadessa lukeva vuosiluku paljastaa, mitä kauheuksia tännekin kätkeytyy. Ympärillä kumpuileva metsä on hämmentävän puistomainen.

Näille miehille teki mieli kuiskata jotain erityisen lohdullista. Teki mieli uskotella, että kaikki on hyvin nyt. Vaikka kaikki me edelleenkin pelkäämme, toivomme ja odotamme.

Aika muuttuu, muuttuuko ja oppiiko ihminen? Milloin koittaa aika, jolloin homo homini lupus est lukee vain historiankirjassa?