Kuka oikein on jantehiiri?

Opiskeluvuosina tutustuin melko perusteellisesti Aila Meriluotoon ja hänen Jante-tuntemuksiinsa, jotka liittyivät lapsuus- ja nuoruusvuosiin Pieksämäellä. Meriluoto taas viittasi Aksel Sandemosen Pakolainen ylittää jälkensä -romaanin Janten lakiin, jonka mukaan kenenkään ei tule kuvitella olevansa millään tavalla erikoinen, ei ainakaan parempi kuin muut. Samastuin vahvasti Meriluotoon ja sitä myötä myös jantelaisuuden kokemukseen.

Ei tehrä tästä ny numeroo, toteaa hämäläinenkin. Kirjoitin jossain varhaisemmassa blogitekstissäni Forssasta Jantena, ja päädyin myös keskustelemaan aiheesta Radio Hämeeseen.

Nyt jantelaisuus alkoi vaivata uudelleen. "Älä luule, että sinä voisit olla jotain." ja "Älä luule, että voisit opettaa meille jotain." Miksi haluamme latistaa toisiamme ja kriittisesti arvioida maaperää, josta juuremme saavat elinvoimansa? Päätin etsiä omat rakkaat paikkani, ikään kuin askelmerkkini, ja miettiä, minkälaisia henkilöitä ja asioita niihin liittyy.

Löysin valtavasti, ja silti tuntuu, että raaputin vain vähän pintaa.

Tarkoitus on vielä jatkaa matkaa. Havahduin esimerkiksi erääseen tiennimeen, ja olenkin yrittänyt selvittää, kuka oli Kustaa Hemmi. Ilmeisesti opettaja. Hemmiä etsiessäni löysin jotain vielä yllättävämpää: suvussani on yksi Suomen Kulttuurirahaston perustamiskeräykseen osallistuneista:

Ilman yritystä möyhentää jantehiiren juuria en olisi löytänyt tätä tietoa. Paitsi, että olen pitänyt sukuani epäpoliittisena, olen pitänyt sitä myös ei-niin-erityisen-sivistyneenä. Nyt ajattelen toisin.

Olen niin onnellinen siitä, Aarne-isosetäni, että olet koululaisena päättänyt lahjoittaa kymmenen markkaa keräykseen. Samaan aikaan olen niin surullinen siitä, etten ehtinyt tätä sinulle sanoa.

Onko elämä siis sittenkin vain kertomuksia ja todellisuus valintaa? Mitä jos unohtaisimme mitätöimisen ja sen sijaan muistuttaisimme muitakin niistä monista kulkijoista, jotka ennen meitä ovat olleet täällä. Se kaikki on ollut totta, ei vain kertomusta.

Jos Lounais-Häme on tuntunut Jantelta, on todellakin aika kääntää uusi lehti.

Päätän nyt valita tämän toisen kertomuksen. Olen kotoisin äärimmäisen hienosta paikasta, ja haluan olla osa sitä jatkumoa. Pakolainen ylittää jälkensä, todella. Tartutko minua kädestä?

Minusta on aina tuntunut luontevalta kirjoittaa runoja.

Varhaisimpia ei ole enää tallessa, mutta on Nuorison taidetapahtuman kunniakirja vuodelta 1987, joka kertoo, että jo silloin jotain omaa syntyi.

Minusta sen sijaan ei ole tuntunut, että olisin elänyt (tai että nyt eläisin) sellaisella maaperällä, joka olisi erityisen runollista.

Olin väärässä.

Sata vuotta sitten Tammelan huviloilla on viihtynyt 1920-luvun modernisteista yksi jos toinenkin. Rabbe Enckell syntyi Tammelassa vuonna 1903. Bertel Gripenberg sen sijaan syntyi Pietarissa jo kotva aiemmin, mutta asui Tammelassa, viehättyi seutukunnan luonnosta ja antoi sen näkyä tuotannossaan.

Näistä herroista muistan kuulleeni kotimaisen kirjallisuuden luennoilla Turun yliopistossa, mutta siellä en kuullut, että Gripenberg asui tässä viehättävässä 1800-luvun lopulla rakennetussa Päivölän huvilassa:

Pyöräilen tästä ohi useasti, enkä voi enää olla miettimättä, mistä kaikesta tässä talossa on keskusteltu. Ja mitä kaikkea täällä on kirjoitettu.

Eikä vain näiden seinien sisällä. Herraskaisia huviloita oli vuosisata sitten pitkin Tammelaa, esim. Kaukolassa ja Heinämaankulmalla. Järvi-Tammela kauniine luontoineen ja aitoine ihmisineen on tarjonnut inspiroivia miljöitä oleskella ja etsiä tarttumispintaa.

Päätänkin nostaa katseeni tiestä ja katsoa rohkeasti myös ympärille. Tässä olen.

Jotain hyvää on ollut pakko olla Tammelan vedessä. Myös Hiiskun sisarukset ovat täältä, samoin WSOY:n legendaarinen Ville Viksten.

Mitä tehdä nyt? Ehkä mitään ei pidä palauttaa vaan riittää, kun kurkistelee sinne, minne ei suoraan näy. Aloitan paljastamalla uuden runon omasta muistikirjastani.

Minusta on huomaamattani tullut se sivistyneesti viiniä puutarhassa siemaileva naapurinrouva.

Kirjoitan pisteleviä kommentteja opiskelijoiden jättämiin marginaaleihin

ja ikävöin V .A. Koskenniemeä.

Samaan aikaan ahmin aurinkoa koko ihoni lavealla pinta-alalla

ja ihmettelen toistuvia hälytysajoneuvojen sireenien ääniä.

Missä nyt taas palaa?

Ja ennen kaikkea: Ovatko ne muka soineet tuolla äänellä aina?

Edelleen pyöräilen kepeästi ympäri Tammelaa.

Autot sammuvat risteyksiin tehdessään minulle tietä

mutta minut pysäyttää vain

                             nutipäiden kurnutus viehättävällä pelto-ojalla.

Olen oman elämäni skopolia.

Tämä vuodenaika, tai erityinen hetki siitä, on minun vuodenaikani. Auringon lämpö hellii olkapäitä ja käsivarsia, ja sen lisäksi, että itse tunnen eläväni, myös luonto elää. Pihlajanlehdet kasvavat kahdessa päivässä, ja jalokiurunkannus avaa kukkansa.

Erityisen tärkeäksi tämä vuodenaika on tullut juuri tässä talossa ja pihassa, jossa olen asunut nyt yhdeksän vuotta. Jokainen kevät on ihme uusi: jännitystä pidellen mietin, mistä päin pihaa heräävät lemmikki ja esikko, ja kuinka paljon heitä tällä kertaa on.

Asun Steninginmäessä, joka on saanut nimensä Mustialan kartanon viime vuosisadanvaihteen puutarhurin mukaan. Tämä alue oli ilmeisesti hänen kokeilutiluksiaan.

Klas Stening on muuttanut toisten multien alle tuohon parin sadan metrin päähän yli puoli vuosisataa sitten.

Kävin haudalla muutama päivä sitten ja kerroin, että Steninginmäessä voidaan oikein hyvin, siitäkin huolimatta, että puita on kaadettu, kotilot ovat löytäneet meidät ja itse toimin saattohoitopuutarhurina. Me kuitenkin välitämme ja huolehdimme puutarhoistamme, pienistä takaiskuista huolimatta.

Omalla pihallani kasvaa paljon myrkyllisiä kasveja. Jalokiurunkannus on myrkyllinen, samoin alppiruusu, kielo ja marjakuusi. Kiinnostavan omasta pihastani tekevät harvinaiset myrkkykasvit, kuten punakoiso. Sinäkö Klas nämä jo aikanaan istutit?

Ylpeä olen tästä, Suomessa vain kolmella paikkakunnalla kasvavasta myrkkyperennasta, jonka nimi toi työkavereilleni mieleen jonkin sairauden. Tässä hän on: skopolia.

Hän on alkukeväisin kukkiva kasvi. Kuvittelin hänen olevan erityisen herkkä, kunnes uskalsin jakaa juurakon, ja nyt hän kasvaa kolmessa kohtaa pihaa - parhaiten tässä valtavan tuijan varjossa. Sinäkö, Klas, hänet tänne toit?

Samastun skopolian kukintoon. Kukkia ilmestyy paljon, mutta niitä ei huomaa, ennen kuin uskaltautuu riittävän lähelle. Ne ovat hitusen alakenossa, melankolisina ja tummanpuhuvina. Ne ovat liian lähelle tunkeutuvalle myrkyllisiä, mutta ne myös nöyrästi katsovat alaspäin. Samaan aikaan niiden kauneus aukeaa vain sille, joka uskaltautuu kohtaamaan ne.

Klas Steningin Kasvitarhakirja on aarteeni. Sieltä luen monista kasveista, joita voin pihaltani löytää, ja monet löydänkin, kuten nämä itseäni miellyttävät: tuhatkauno, kurjenmiekka, pio(o)ni, suopayrtti ja maksaruoho. Lupiinin kasvua olen hitusen yrittänyt hillitä, mutta sen sijaan kissankäpälä ei ole yrityksistäni huolimatta tällä pihalla viihtynyt. Tuletko apuun, Klas?

Minulle Klas Stening vertautuu William Blakeen, joka ihmetteli, loiko sama käsi sekä tiikerin että karitsan. Minä mietin, toiko Stening pihalleni sekä orvokin että skopolian. Kiitän kummastakin, ja palaan rikospaikalle.

Toin Klas, sinulle, orvokin. Kiitos rohkeudestasi ja monista, monista lehtikirjoituksistasi. Yritän omalta osaltani pitää Steninginmäen yhtä kokeilunhaluisena ja kukkivana. Jos se minun tonttini kohdalta edellyttää myös myrkyllisyyttä, olkoon niin.

Yleensä täällä soi tuuli.

Tämä paikka ei ole itselleni tuttu lapsuudesta tai nuoruudesta vaan vasta aikuisiällä löydetty ja sittemmin hyvinkin tärkeäksi tullut. Se on luovuuden lähteeni - muutama vuosi sitten valtakunnallisen runokilpailun kolmossijan saanut tekstikin syntyi täällä.

Paikan isäntä on ollut mullassa maan jo pitkään. Kartanonherra von Willebrandin kerrotaan viihtyneen puistomaisessa kartanon takametsässä niin hyvin, että hän tahtoi tulla haudatuksi paikkaan. En ihmettele. Tämä paikka on tunne.

Alkukeväästä hauta muistomerkkeineen näkyy hyvin Jokioisten Elonkierron parkkipaikalle. Kävelymatka haudalle on lyhyt ja tunnelmallinen.

Kun kesäisin olen ollut täällä kirjoittamassa, tuuli on soinut puiden lehdissä.

Vielä ei soi.

Mietin legendaa Willebrandista. Mietin uskomuksia, joiden mukaan haudankiertoseremonian jälkeen herran haamu näyttäytyy tai hautakammion salaluukku aukeaa. Jonkin tarinan mukaan haudan alta on yhteys kartanorakennukseen asti.

Oma salakäytäväni, oma luovuuden prosessini on tällä hetkellä vähän tukossa. Ehkä sekin vain odottaa, että puihin tulevat lehdet ja että tuuli alkaa soida niissä suloisesti suhisten.

On tullut aika kirjoittaa uusia Fragmentteja liekeistä ja varjoista. Vaikka nahkatakin huumaavasta tuoksusta, kun sen saa talven jälkeen ensimmäisen kerran päälle. Tai siitä odotuksesta, että viikonpäivät palaisivat taas paikoilleen.

Kolmeen kertaan pieneen ääneen.

Sisällissotaretkeni jatkui vielä naapuripitäjä Jokioisiin. Näistä muistomerkeistä yksikään ei ollut ennalta tuttu, mutta tämän päivän jälkeen voin todeta kertauksen olevan opintojen äiti.

Päivä ei olisi voinut olla oikeampi: huomenna tulee kuluneeksi sata vuotta siitä, kun viimeiset punaiset antautuivat. En tiedä, onko tulkintani oikea vai väärä, mutta tuntuu, että sota ei suinkaan siihen loppunut; pelko ja kauhu vain muuttivat muotoaan.

Oli loogista aloittaa retki kalmistolta. Kierros Jokioisten hautausmaalla johdatti ensiksi metsän reunaan, muistomerkin numero yksi luokse.

"Kerro jälkipolville: Väkivalta vaikka pirstosi meitä, niin päivä on nouseva uusi, kummulta tältä on versova vapaus!"

Vahvaa retoriikkaa ja kivessä sama symboliikka: salama iskee taivaalta odottamatta ja vahva petäjä katkeaa - mutta pieni vesa on aloittanut kasvunsa. En tiedä, mitä sanoa, ja kenelle tällä muistomerkillä puhua.

Jatkan matkaani ja löydän - samasta paikasta - toisen muistomerkin. Edellisen pikkuveljen, kenties.

Asia on koettu tärkeäksi, koska samalle kalmistolle on haluttu toinen muistutus tapahtuneesta. Hämmennykseni jatkuu. Tuntuu oudolla tavalla siltä, ettei kyse ole yhteen hiileen puhaltamisesta, niin kuin sisällissodan jälkimainingeissa toivoisi olevan, vaan jostain merkillisestä kahtiajaosta, siis ikään kuin kahtiajaosta potenssiin kaksi. Toivon olevani väärässä ja jatkan matkaani kohti Lamminkylää - sainhan tänään koordinaatit paikalle.

Lamminkylästä, hieman Nokan entisestä sairaalasta Jokioisten keskustaa päin, löytyykin edellisten veljesten isä.

Tämä paikka hiljentää. Tässä ovat ne kummut. Runsaista kukkaistutuksista ja muistokukista huolimatta tunnelma on aavemainen. Näille kummun alla lepääville tekee mieli lausua nuo samat lohdun sanat.

Päivä on nouseva uusi.

Silti väärältä ajatukselta tuntuu se, että kaiken muka piti tapahtua, jotta alkaisi tapahtua. Eikö oikeasti ollut muuta tietä? Voin vain luvata, että tällä hetkellä rakennamme sitä tietä, yhdistävää siltaa, jonne voisivat mahtua ihan kaikki, ilman että yhdenkään petäjän pitää väkivaltaisesti katketa.

Keskusteluja kuolleiden miesten kanssa

Vuoden 1918 tapahtumat eivät jätä rauhaan. Tekoja on mahdoton hyväksyä, mutta ne pitää muistaa ja edes yrittää käsittää, mitä oikein tapahtui. Seutukunnalla on runsaasti kohteita muistuttamassa tuosta sadan vuoden takaisesta ajanjaksosta.

Yritin edetä jonkinlaisessa kronologiassa ja kävin ensiksi tervehtimässä lähipuistossani, Tammelan kirkkomaalla lepääviä. Astuessaan Tammelan hautausmaan kirkkoa lähinnä olevasta portista sisään ei voi olla huomaamatta hautaa, jonka kivireunus jatkuu jatkumistaan.

Voi Mustialan opiskelijapojat! Tällaista ryhmähautaa ei saisi olla olemassa. Mitä ajattelitte ja tunsitte kauhun hetkinä junassa? Kukaan opiskelijoista ei vastaa. Mahtoivatko he edes ymmärtää, mitä tapahtui. Toki jo aiemmin alkaneen junamatkan aikana on varmasti ollut kaikenlaista mielessä. Ajattelitteko olevanne osa ajanvirtaa?

Jatkan kulkuani eteenpäin. Kun kävelee sitä pystykäytävää, jonka päässä häämöttää Wahrenin sukuhauta, näkee Ranttiloiden hautakiven.

Tässä vaiheessa tunsin valtavan surun läikähdyksen. Hauta näytti yksinäiseltä, vaikka ympärillä lepää monia kyläläisiä. Isä ja poika, joiden elämä päättyi omaan kotipihaan. Miten sellaisiin tekoihin pystyy kukaan?

Pienen matkan päässä, Mustialassa, keskellä kauniita vanhoja rakennuksia, on opiskelijoiden muistokivi. Sinne oli joku tuonut ruusun ja Mustialan nykyiset opiskelijat olivat osoittaneet kunnioitustaan, ehkä suruaankin, seppeleellä ja lukuisin kynttilöin.

"Sankariveljien muistoa kunnioittaen", lukee seppeleen nauhassa. Koitteko tekevänne sankaritekoja? Niinkö me jälkipolvet ajasta ja asioista ajattelemme? Rohkeita olitte, aivan varmasti; sankaruudesta puhuisin vain kuiskaamalla. Yhtä kaikki, muistomerkin eteen tekee mieli polvistua samoin kuin patsaan hahmo on polvistunut maansa ääreen. Nöyränä.

Toinen muistomerkki löytyy metsänreunasta, vinosti Auran pirttiä vastapäätä. Metsää on hakattu sen verran, että tämä "Vakaumuksensa puolesta henkensä Tammelassa menettäneiden" muistomerkki näkyy tielle asti.

Sekin oli saanut ruusunsa. Kenties samalta kävijältä? Joku muu oli kenties tehnyt saman kierroksen kuin minä, sillä ruusu löytyi myös Forssan Korko-ojalta.

Punaisten muistopaikat ovat metsän reunoissa, ja tietysti syystä. Täällä Forssan hautausmaan takanurkassa istuessaan syyt ja syyllisyys ovat käsin kosketeltavissa. Mitä olisi voitu tehdä toisin? Miksi niin moni elämä päättyi? Kukaan ei vastaa. Eivät tainneet olla erityisen puheliaita nämä aikanaankaan.

Viimeinen kohteeni on hieman pidemmän matkan päässä. Jalan olivat matkantekijät saapuneet Härkätietä pitkin, tai metsiä samoten. Yksi miehistä oli käsittääkseni matkassa hevosella, ja sattui saapumaan paikalle väärään aikaan. Tervanhakumatka, näin olen kuullut. Paikkakin lienee Tervalammi?

Muistopaasi on pystytetty 1947. Tämä paikka oli jostain syystä levollinen, johtunee sen sijainnista keskellä ei mitään. Aurinko paistoi ja linnut lauloivat. Vain paadessa lukeva vuosiluku paljastaa, mitä kauheuksia tännekin kätkeytyy. Ympärillä kumpuileva metsä on hämmentävän puistomainen.

Näille miehille teki mieli kuiskata jotain erityisen lohdullista. Teki mieli uskotella, että kaikki on hyvin nyt. Vaikka kaikki me edelleenkin pelkäämme, toivomme ja odotamme.

Aika muuttuu, muuttuuko ja oppiiko ihminen? Milloin koittaa aika, jolloin homo homini lupus est lukee vain historiankirjassa?