Pyhää ja profaania, luontoa ja ihmisen tekemää

Jantehiiri innostui lähtemään kesän ensimmäisille retkilleen ja päätti suunnata sekä etelään että pohjoiseen (oikeastaan länteen ja pohjoiseen) ja hiukan normaalireviiriänsä loitommalle. Mukana oli turvallista seuraa, eikä pikku hiirulaista pelottanut.

Oli kuitenkin hyvä aloittaa tutusta paikasta, Loimaasta.

Alpo Jaakolan patsaspuisto on upea paikka jopa hieman pelottavine vivahteineen. Miljöö on lumoavan maaginen, metsän puistomainen reuna, jossa on muutamia rakennuksia. Paikassa on jotain ikiaikaista. Taide on osittain shamanistista, se on jylhää ja kantaa ottavaa, ja taiteilijan henki on alueella vahvasti läsnä.

Alpo Jaakolan muistoa kunnioitetaan, ja puistoalueesta rakennuksineen pidetään hyvä huoli, toki taiteilijan toivomusta kunnioittaen eli niin, että työt sulautuvat osaksi ympäristöään. Jantehiiri allekirjoittaa tämän ideologian: miksi taide muka pitäisi erottaa muusta? Samaten Jaakolasta löytyy tietoa ja puiston asiantunteva henkilökunta kyllä kertoo parhaansa mukaan, jos kysyttävää tulee.

Jaakolan maalaukset, joita löytyy paitsi kehysten sisältä myös rakennusten seinistä, katoista ja huonekaluista, ovat hypnoottisen kiehtovia. Niistä alkaa etsiä itseään - sama reaktio, joka tulee forssalaisen Ilkka Juhani Takalo-Eskolan töistä.

Parhaiten olen itseni kuitenkin löytänyt kivistä ja betonista tehdyistä suurikokoisista miljööteoksista.

Tämä mies ei totisesti ollut Jantesta kotoisin.

Oma suosikkityöni on suuri betoniteos nimeltä Varjo, jonka läpi voi kävellä. Rituaalinkaltaisesti tein sen tälläkin kertaa, ja koin astuvani varjoni läpi uutena. Taiteen läpi uutena. Menneisyyden läpi uutena, mutta itsenäni, tulevaa kohti.

Sattuman oikusta retkue jatkoi seuraavana päivänä Pohjois-Tammelan Torajärvelle, ja vaikka autonikkunasta vasemmalla näkyi henkeäsalpaava kansallisromanttinen järvimaisema, pieni kyltti oikealla pysäytti.

Saarnakivi. Tästä olen kuullut.

Selkeä, muutaman sadan metrin pituinen polku vei kiven luo, jolla oli vastaanottavat kasvot. Itsevarmasti se kertoi olleensa paikalla satoja vuosia. Luultavasti voisi puhua myös tuhannesta, tuhansista? Kiven juurelle ovat löytäneet jo ihmiset muinaisuskon ajalla. Nyttemmin paikka on "lainattu" toiseen käyttöön.

Itselläni on kaksi uskontoa: taide ja luonto, ja perusteet tälle konkretisoituvat tällä paikalla.

Voisiko muka mikään puhutella enemmän? Kiven luona harjoitetut seremoniat ovat olleet taidetta parhaimmillaan. Ja luonto oli ottanut oman paikkansa tälläkin erää.

Paikalla olevassa opasteessa mainitaan lappalaisasetus. Hämeessä? 1200-luvulla? Puhutaanko tästä koulun historiantunneilla vai onko Jantehiiri uneksinut jostain muusta?

Yritin löytää kotikuntani kirjastosta lisätietoa Saarnakivestä. Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistyksen vuosikirjoista löytyi yksi osuma, mutta sisältö oli vain kaksi valokuvaa, joilla oli osallistuttu Kaunein maisema -kilpailuun. Jantehiiri toivoo, ettei tarvitsisi luovuttaa, että tietoa löytyisi lisää. Tällä kertaa reissun anti on kuitenkin kokemuksessa: Olen taas kohdannut historiastani uusia kerroksia.

Molempia paikkoja yhdistää ihmisen halu ilmaista itseään ja osoittaa yhteytensä luontoon. Näissä miljöissä vieraileva tuntee menneiden aikojen tihentyvän ympärille, eikä oikeastaan ole merkitystä, herättävätkö ne ajatuksia vuosisatojen, vuosikymmenten tai muutamien päivien takaisista ajoista. Olennaista on tuntu siitä, että täällä on oltu jo ennen minua. Olennaista on myös tuntu siitä, että niihin paikkoihin pitää päästä vierailemaan, jotta voisi itse taas jatkaa eteenpäin.

Aina ei tarvitsekaan mennä maantieteellisesti pitkälle päästäkseen muuten kauas. Monet kerrokset ympärillämme auttavat löytämään sen, keitä me oikein olemme ja miksi olemme. Menneiden tunteminen auttaa hyväksymään ja näkemään, sekä samalla tulemaan uudeksi ja astumaan eteenpäin. 

Jantehiiri kurkistaa aidan toiselle puolelle

Voisiko itsensä löytää jostain muualta? Jantehiiri lähti Euroopan toiselle puolelle katsomaan, miten ihmiset Atlantin tuiverruksessa elävät ja miten heidän kulttuurinen kontekstinsa näyttäytyy jokapäiväisessä elämässä. Millaisia ovat Portugalin Jantehiiret?

Lomakoti on hienosti remontoitu ja viihtyisä, mutta samaa ei voi sanoa koko naapurustosta. Alue on kuitenkin suorastaan pittoreski: Ympärillä on autioituvaa maaseutua - kuka on mahtanut olla paikallinen Heikki Turunen tai Ismo Alanko, joka on tätä kaikkea teksteihinsä dokumentoinut? Optimistisesti jokaisen koko lailla loppuun käytetyn talon seinässä on kyltti, joka kertoo tiluksen olevan kaupan.

Mieleni tekisi pelastaa näistä jokaikinen.

Täällä joku perhe on kulkenut huoneesta toiseen. Lämmittänyt takkaa ja keskustellut päivän tapahtumista. Nyt täällä haisee home. Tukipalkit ovat romahtaneet. Lattialle jääneen tonkan on joku kuitenkin kantanut sisään - kenelle?

Kaikissa paikoissa on edelleen elämä läsnä. Päivänsini valtaa kiinteistön seinä kerrallaan, huone kerrallaan. Päivän sini tulee taloihin myös vertikaalisesti, kun taivaasta tulee talojen katto. Mikä siinä onkin, että katot hajoavat ensimmäisenä? Onko niin, että talo karkottaa asukkaansa, koska ilma loppuu kesken?

Kurkistaisitko tänne sisään? 

Jantehiiri on valmis astumaan sisään. Antropologinen ja myös inhimillinen halu ymmärtää, millaista elämä on ollut, ja halu löytää syy sille, miksi se on tullut toisenlaiseksi, kasvaa kasvamistaan näissä miljöissä. Ja ennen kaikkea, miksi nämä ovat myynnissä? Eikö omistajilla tai jälkikasvulla tai muilla perillisillä ole kiinnostusta mahdollistaa näissä paikoissa jatkuvaa elämää? Voisiko Jantehiiri kuvitella olevansa osa tätä jatkumoa?

Voin helposti kuvitella itseni kulkemaan huoneesta toiseen näillä ovilla ja kynnyksillä. Gaston Bachelardin Tilan poetiikassa kyseenalaistetaan liian selkeät ja avarat tilat, ja olen huomannut ajattelevani samoin. On hienoa, jos huoneesta avautuu toinen tila. Aivan parasta on, jos tuo käynti on jollain tapaa salakavalan yllättävä.

Siitä on kyse myös itse elämässä.

Joku täällä on ajatellut samoin eli halu säilyttää vanha on vahva. Ja koska luopuminen on hankalaa, on seinissä oleva maali rippeineen muistutus menneestä ajasta, ei viesti siitä, että seinille pitäisi tehdä jotain.

Puoliksi ehyt vai puoliksi loppuun kulunut? Ajan patina on kaunista, ja aika pitkälle ympärillä oleva yhteisö määrittää, mitä saa olla ja mitä ei.

Jossain kiekuu kukko.

Toiselta puolelta aitaa katsovan Jantehiiren on helppo ajatella, että jos omalla pihalla voi istuskella sitruunapuun alla, mikä vain muu on myös mahdollista.