Matkallani oli toki selkeä päämäärä: Somerniemi ja siellä sijaitseva Somerjoki-kioski
Kioski ei tietenkään ollut auki, mutta en ollut harmissani, sillä itse asiassa se ei ole koskaan ollut auki, kun olen paikalla pysähtynyt. Jos jokin harmitti, niin se, etten ollut tajunnut ottaa termoskahveja mukaan. Penkit kun olivat paikoillaan ja ilma mitä parhain.
Tyydyin lumoutuneena tuijottelemaan paitsi sympaattista kioskia myös satumetsää sen takana: monia ripustettuja linnunpönttöjä ja auringonpaisteessa kisailevaa oravaparia, joista toisen häntä hulmusi kuin sambakarnevaaleilla.
Oravat eivät pelästyneet minua mutta itse jähmetyin kuuntelemaan niiden hypnoottista naksutusta. Kyse saattoi olla reviirikiistasta tai vain leikistä, mutta jostain syystä näin hippasilla olon parittelutouhuna. Jotenkin koko miljöö kutsui tuohon tulkintaan: Hiljainen parkkialue, linnunpöntöt, huhtikuu ja jossain takaraivossa soivat Baddingin biisit. Melkoinen kutumetsä.
Tässä vinkki Someron kaupungille - profiloitumisen paikka. (Myönnän, myös omat muistoni saattoivat vaikuttaa eli kaksi somerolaislähtöistä poikaystävää 90-luvun alusta...)
Jatkoin matkaani kohti seuraavaa etappia: Someron hautausmaata. Siellä tein aluksi saman harharetken kuin toissakesänä eli intuition vallassa etsin Raulin viimeistä leposijaa aivan väärästä paikasta. Löysin kuitenkin haudan.
Haudalla oleva kitsi vaivaannutti, ja se mykisti sekä minut että Baddingin.
Muistin Pentti Saarikosken sitaatin: "Juttelin kauan sitten kuolleiden miesten kanssa. Se oli minun työni." (Saarikosken hauta Valamossa on muuten yksi vaikuttavimpia pyhiinvaelluskohteitani. Ja siellä juttelu kävi aivan vaivattomasti.) Yritin virittää keskustelua, mutta hassua kyllä, minusta tuntui, etten keskustellut Raulin kanssa. Ehkä hän on edelleen niin ujo?
Jantehiiri ei tainnut löytää mitään uutta itsestään mutta ehkä taas yhden hengenheimolaisen.
Aion palata takaisin, ja sitten uskallan kysyä sinulta: Missä lietkin? Minne viekin polku pienen armaan?
